torstai 4. joulukuuta 2014

Riitasointuja


Ne ärsyttävät toisiaan. Ihan jatkuvasti. Jos toisella on kiva (lue: rauhallinen) leikki meneillään, on toisen mentävä häiritsemään. Ne lällättävät, haukkuvat, mitätöivät ja puhuvat "vessasanoja". Pikkuveli on lähinnä isoveikan tiellä. Yhteisleikki on utopiaa. Ruokailutilanteet...noh, helpompaa on siirtää toinen syömään keittiön työtason ääreen toisen jäädessä ruokapöytään. Veljekset käyvät nyt jatkuvaa sotaa.

Miten tämä on tällaiseksi mennyt? Päiväkodistako se malli tulee vai onko tämä joku vaihe, joka on vaan rämmittävä läpi? Onko tämä oikeastaan urospentujen valtataistelua ja tarpeellista harjoitusta miesten maailmaa varten?

Tällä viikolla on ollut vielä normaalia haastavampaa, kun on miehen työreissuviikko. Varsinkin isoveikka reagoi isin poissaoloon, kaipaa ja kiukuttelee. Isin poika. Ja onhan se lapsen elämä silloin myös raskaampaa, kun äitin kanssa joutuu viettämään toisenkin tovin bussipysäkeillä, että päästään päiväkotiin ja sieltä takaisin. Päivät ovat pitkiä ja iltaisin kotona on vain työstä ja kulkemisesta väsynyt äiti, joka joutuu hoitamaan yksin kotityöt ja lapset, eikä ehdi saati jaksa leikkiä ninjaa. Isi on paras ja äiti on tyhmä, tietämätön nainen.

Uutena piirteenä veljesten välisessä yhteiselossa on, että isoveikka tulkitsee pikkuveikan lähelle tulon hyökkäyksenä. Aina. Vaikka toinen vain tulisi pyytämään leikkimään, kysyisi apua tai haluaisi vähän halata. Toki pieni mies usein myös lällättää ja mielellään häiritsee isomman leikkejä, joihin niin kovasti tahtoisi mukaan. Pikkuveikasta on tullut viimeakoina aikamoinen kiusanhenki. Miksiköhän? Onko se kateutta siitä, että isoveikalla on nyt omia kavereita eskariryhmässä ja kotonakin monesti yksin leikittävät "isojen" leikit, joihin pikkuveikalla ei ole mitään asiaa.

Isoveikka kuvittelee (tai ainakin väittää näin), että hän on minulle avuksi, kun "ojentaa" pikkuveljeä kaikissa mahdollisissa tilanteissa karjumalla kovalla äänellä tai huitaisemalla hanskalla naamalle. Isoveikka sanoi toivovansa, ettei pikkuveikkaa olisi ja hän saisi olla rauhassa. Kun se aina vaan kiusaa.

Eilen, harvinaisen vaikean päivän päätteeksi, jututin isoveikkaa tästä aiheesta. Poika alkoi itkeä ja niiskutti, että ei hän tarkoita mitään pahaa. Kukaan ei kuulemma ymmärrä häntä ja kaikki vaan menee ihan väärin. Tulimme siihen tulokseen, että isoveikka ei vaan osaa hillitä tunteitaan, kun toinen "uhkaa". Jäin miettimään, että onko tuollainen käytös tullut päiväkodista opituista taisteluleikeistä, joissa toinen on aina vihollinen. Onko pikkuveikasta tullut pahis?

Onko teillä tällaista? Mikä isoveikkaa vaivaa? Kaikki neuvot otetaan ilolla vastaan!

Oma pääni on nyt aika sekaisin liian lyhyistä yöunista ja jatkuvasta lasten riitojen selvittelystä, joten teksti on aika sekavaa tajunnanvirtaa. Koittakaa kestää. Lähdenkin tästä nukkumaan ja lataamaan akkuja. Onneksi mies tuli tänään kotiin ja viikonloppu on tulossa!

Leppoisaa loppuviikkoa ja tulevaa itsenäisyyspäivää toivotellen,

Vahteristonemäntä

6 kommenttia:

  1. Oivoi, kuulostaa uuvuttavalta! Toivottavasti on vaan lyhyt vaihe. Nyt muuten teillä isoveikka (kuten meilläkin eskarilainen) on siinä 6vee uhmaiässä, että sekin voi aiheuttaa lisäangstia. Meillä on ollut hirmu pitkä hirveen hyvä vaihe, kaikki lapset on olleet tosi ihania, mutta nyt huomaan, eskarilaisella on pientä tuiskahtelua alkanut tulemaan. Saa nähdä miten hankalaksi vielä menee :D Onneksi pojat kuitenkin on edelleen kuin paita ja peppu eikä heidän yhteiselossaan ole ongelmia (se tästä vielä puuttuisi!).
    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Tänään veljekset leikkivät pitkästä aikaa tosi kivasti yhteen.

      Joo tuo pikkumurkkuaika on ollut isoveikalla jo vähän aikaa ja sen päälle on nyt tullut tämä pikkuveikan sorsiminen. En muista, kumpi aloitti: pikkuveikka isoveikan kiusaamisen vai isoveikka pikkuveikan välttelyn.

      Ihanaa, että teidän pojat pelaa hyvin yhteen. Se kyllä välittyy ihan kuvistakin :) Toivottavasti pysyvät jatkossakin noin hyvissä väleissä ja pikkumurkkuilu ei vaikuta asiaan.

      Poista
  2. AInokaisen äitinä en osaa mitään kovin valaisevaa sanoa, mutta sen tiedän, että 5-7 -vuotiailla on elämässään suuri muutoskausi menossa. Meillä ainokaisena se ilmeni järkyttävänä uhmaamisena, eikä se ole mennyt vieläkään ohi. Pari tytön poikapuolisen luokkakaverin äitiä puhui jo alkusyksystä, että käytös on kotonakin muuttunut ihan täysin. Ennen oltiin rauhallisia ja nyt saadaan hirveitä raivareita tai itkukohtauksia ihan mitättömistä asioista. Meillä neidillä tuli koulun alettua kuvioihin taas peukun imeminen, vaikka siitä päästiin jo reilu vuosi sitten irti. Kasvaminen on raskasta! Ja tosi siellä eskariryhmässä kaikki kasvavat ja kaikilla on omat kipuilunsa. En tiedä, miten pojilla, mutta ainakin tytöillä on myös tässä iässä sitä "pariutumista" nyhjöttämään parhaan kaverin kanssa. Meillä neiti on tippunut näistä kuvioista pois, koska omien sanojensa mukaan tykkää kaikista kavereista, eikä halua leikkiä vain yhden tietyn kanssa. No, tästä on seurannut se, että poikakavereita juokseekin sitten nurkissa ihan mukavasti :D

    Tsemppi! Toivottavasti nyt veljen kanssa alkaa ainakin sujua paremmin pian. Aika raskasta, jos kotona on käynnissä jatkuva härkkimis -ja sotatila.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se kasvaminen rankkaa. Niin tytöillä kuin pojillakin.

      Tytöt tosiaan leikkivät yleensä kaksin ja pojat taas ryhmässä. Pojilla on eskariryhmässä ollut syksyn mittaan aikamoista machoilua ja tyttöjen huomiosta kilpailua, joten ei mikään ihme, jos nuoren herran pinna on kireällä ja mieli hämmennyksessä. Ja onhan tämä ollut samalla syksy, jolloin on opiskeltu kovasti uusia asioita ja omat taidot ja ominaisuudet ovat joutuneet tuon tuostakin verrattavaksi kavereihin.

      Toivon todella, että veljekset löytäisivät taas yhteisen sävelen, vaikka se ei ana helppoa olekaan, kun ovat molemmat temperamenttisia ja ikäeroa on kuitenkin melkein 3 vuotta.

      Poista
  3. No eipä tuohon muuta voi, kuin todeta, että toivottavasti on ohimenevä vaihe. Ja hyvinkin voi olla kasvuun liittyvää kipuilua. Tän ikäisillähän on sitä kaveriongelmaa yleisesti. Myös pojilla. Kuka leikkii kenen kanssa ja onko joku jonkun paras kaveri. Kotona näitä meillä mietitään kovasti ja lisäksi selvittelen niitä kaverisotkuja työkseni. Hyvin ajankohtaista 6-vuotiailla. Oliskohan teillä mahdollista järjestää välillä kahdenkeskistä aikaa molemmille pojille yhden vanhemman kanssa kerrallaan? Jakamaton vanhemman huomio voisi tehdä terää ajoittain.

    -T-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvinkin mahdollista, että käytökseen vaikuttavat myös kaverisotkut. Lasten maailma voi olla aika raaka, varsinkin jos on herkkäluonteinen, kuten isoveikka on. Lto kertoi eskarikeskustelussa, että ryhmän pojat ovat machoilleet kaiken syksyä ja hakeneet asemia. Voin kuvitella, että sellainen on rankkaa miehenalulle.

      Tuo on hyvä pointti, että pitäisi järjestää sitä kahdenkeskistä aikaa kummankin pojan kanssa. Kiitos vinkistä :) Siitä on taas aikaa, kun vietin isoveikan kanssa äiti-poika-päivän ja pikkuveikan kanssa en ole viettänyt sen jälkeen, kun hän lähti päiväkotiin. Laitetaanpa kalenteriin :)

      Poista

Kommentti sinulta kivalta tuntuisi, anonyyminäkin onnistuisi! :)