perjantai 27. syyskuuta 2013

Nurinpäinpäivä

Huh, mikä päivä! Se ei tietenkään riittänyt, että aamu oli kaikille aikainen, pojat revittiin sängyistään puoliunessa ja kiirehdittiin puurot suihin kiristyvässä tunnelmassa, juostiin tihkusateessa bussille molempien veljesten kitistessä jo valmiiksi. Se oli vasta alkusoittoa. Perjantaiseen tapaan suuntasimme isoveikan toimintaterapiaan.

Paluumatka se oli, joka vasta voimia kysyi. Pikkuveikka ei meinaa millään käsittää, että hänellä ei ole menemistä toimintaterapian saliin, kun tulemme veikkaa hakemaan, vaan meidän on odotettava eteisessä. Kerta toisensa jälkeen poika kävi avaamassa oven ja yritti tunkea kurakenkineen terapiatilaan. Hain pois ja kielsin menemästä. Poika heittäytyi lattialle ja yritti turhautuneena lyödä. Toistamiseen. Kielsin ja pidin kiinni. Pitkään. Siinä sitten yritin laittaa  rukkasten peukaloita paikalleen rimpuilevalle kaksivuotiaalle, joka luonteensa mukaisesti kirkuu suoraa huutoa, jollei saa tahtoaan läpi. Luojan kiitos, ovi avautui, isoveikka saapui ja pääsimme lähtemään.

Mutta. Kello oli jo liian paljon, bussi meni juuri. Seuraava tulisi puolen tunnin kuluttua. Eihän se ole aika eikä mikään, jos on jotain järkevää tekemistä, mutta alueella ei ole edes leikkipuistoa eikä metsää, minne paeta höyryjä päästämään. Vain kauppoja ja parkkipaikkoja. Autoja, joiden alle voi juosta. Menimme päiväkotikaverin perheen perässä Tiimariin sillä ajatuksella, että siellähän odotteluaika kuluu joutuisasti vaikka askartelutarvikkeita tutkien. Hah hah haa...Isoveikka käsitti puodin lelukaupaksi ja silmät kiiluen jo valitsi mielessään, minkä haluaa ostaa. Ja tietenkin seurasi kauhea pettymys ja huuto, kun ei ostettukaan lelua. Vein itkevät pojat pois kaupasta käytävään huutamaan (tässä kohtaa pikkuveikka itki ilmeisesti vielä ainoastaan myötätunnosta tai sitten kiukkusi vaan kaksivuotiaan itsetunnolle käyvää rattaissa istumista).

Yritin rauhoitella mielensä pahoittanutta ja terapiasta uupunutta isoveikkaa ja lohdutin häntä. Isoveikan kaveri kysyi, miksi poika itkee noin kauheasti. Useimmat ulkopuoliset eivät ymmärrä, että nämä veljekset reagoivat keskimääräistä voimakkaammin. Ja kuuluvammin. Isoveikka piristyi kuitenkin pian ja meni istumaan epäkunnossa olevaan autoleluun, joka toimii kolikolla kunnossa ollessaan. Pikkuveikka tajusi jääneensä jostain paitsi ja alkoi kitistä omaa vuoroaan. Päiväkotikaverin perhe tuli myös jonottamaan samaisen auton kyytiin ja kaikki lapset saivat ajaa vuorollaan. Harmoninen hetki oli kuitenkin vain tyyntä myrskyn edellä.

Koitti bussille lähdön aika. Pikkuveikka ei selvästikään ollut tajunnut, että kohta se hauskuus loppuu ja sai seuraavan raivokohtauksen, kun alettiin tehdä lähtöä. Karjui naama punaisena ja jäykisti itsensä ihan tikkusuoraksi, jolloin oli aivan mahdoton tunkea häntä rattaisiin (kävelystä ei siinä tilassa tietenkään tulisi mitään). Yritin saada lapselle pipoa päähän yhdellä kädellä ja pitää toisilla pojan käsiä paikoillaan, ettei hän repisi pipoa tai löisi minua. Luonnollisesti ympärillä olevat ihmiset tuijottivat, että mikä kauhea hätä tuolla lapsella mahtaa olla. En edes viitsinyt katsoa ympärilleni (tämän pojan kanssa olen oppinut olemaan välittämättä ympäristön katseista). Lopulta sain pojan jalat taivutettua rattaisiin ja pipon tungettua korville. Lähdimme kohti bussipysäkkiä. Syvä hengenveto.

Huutamisesta uupunut pikkuveikka istui ihmeen rauhallisena rattaissaan, vaikka isommat lapset kiipeilivät pyörätelineiden päällä bussia odotellessamme. Taisi vetää henkeä. Bussissa pääsi sitten piru irti. Laitoin pikkuveikan istumaan ikkunapaikalle isoveikan viereen ja menin maksamaan. Isoveikka oli ehtinyt singahtaa pk-kaverinsa viereen ja pikkuveikka keikkui keskellä käytävää. Nostin pojan takaisin penkkiin ja siitäkös hän suivaantui. Heittäytyi taas selkä kaarella pois penkiltä. Bussi lähti liikkeelle, joten koppasin pojan syliini ja pidin tiukasti kiinni. Jos ei pysty istumaan omalla penkillään, on istuttava sylissä. Piste. Bussissa ei voi vaellella tai nousta seisomaan. Poika huusi kuin hyeena ja hiki helmeili nenän päällä. Minulla varmaan myös. Muut matkustajat yrittivät tuijotella ikkunasta ulos ja keskustella kaiken kakofonian keskellä omiaan. Isoveikka riehaantui kaverinsa kanssa hölöttämään vessajuttuja ja pomppimaan penkissään. Kielsin - ei vaikutusta. Uhkasin karkkipäivän peruuntumisella - pölinä vaimeni.

Pikkuveikka punnersi sylissäni niin, että sain tosissaan pidellä häntä kiinni, ettei poikanen putoa bussin lattialle. Lopulta siirryimme rattaisiin bussin keskiosaan, jossa tällä kertaa poikkeuksellisesti oli toisetkin kärrit. Pujotin taas aikani tikkuna jäpittävää, huudosta hikistä pikkuveikkaa rattaiden sisään ja kun lopulta sain hänet aloilleen, poika huitaisi kunnolla suoraan kasvoihin. Ja toisenkin kerran. Pidin molemmista käsistä kiinni ja laskin kymmeneen. Toisenkin kerran. Yritin selittää rauhallisella äänellä, että ketään ei saa lyödä. Ylitin itseni moneen kertaan.

Toinen äiti rattaiden vieressä katsoi osaaottavasti. Hänen kaksivuotiaansa istui bussin penkillä kuin pieni enkeli ja vauva nukkui rattaissa pikkuveikkamme huudosta huolimatta. Hän kysyi, minkä ikäinen poikani on. Nyökyttelimme yhdessä, että juu, tällaisia ne parivuotiaat joskus ovat...Luulenpa, ettei hän tiennyt mitään siitä, millainen keskimääräistä temperamenttisempi kaksivuotias voi olla. Ei joskus, vaan useimmiten. En minäkään tiennyt isoveikan ollessa samanikäinen, mitä vielä on edessä.

Hieman ennen kuin kotipysäkki pilkahti pensaikon takaa, sain kiinnitettyä huutamiseen uupuneen ja punaisena nyyhkivän pikkuveikan huomion bussin ikkunan takana näkyviin autoihin, taloihin, mihin tahansa. Painoin pysähdysnappia ja kokosin katraani. Huokasin sille toiselle äidille: "selvittiinhän kuitenkin hengissä..." ja lonksuttelin rattaat ulos bussista. Pihaan tultua pikkuveikka heittäytyi vielä kerran kuraiseen maahan selälleen protestina siitä, että isoveikka sai laittaa portin kiinni. Teki mieli heittäytyä perässä.

Että sellainen päivä tänään. Ja tämä oli vasta aamupäivä. Iltapäivästä sen verran, että se isoveikan karkkipäivä tosiaan sitten peruuntui.

Onko teillä tällaista???

Miten voi olla, että sekä 2-vuotias että 5-vuotias ovat molemmat uhmaiässä/tahtoiässä yhtä aikaa?!? Vai onko tämä vain temperamenttia...? Isoveikan kanssa väännän tahtojen taistoa edelleen ihan päivittäin (vaikka varsinaisesta tahtoiästä pitäisi olla jo aikaa) ja tänä syksynä se on ollut päiväkodin aloituksen myötä vielä entistä rankempaa. Pikkuveikka on saavuttanut kunnon kestoEI-vaiheen, jota tämän päivän tapaiset päivät vielä lisämaustavat. Jatkuuko tämä vääntö hänenkin osaltaan hamaan tulevaisuuteen? Väsyttää.

Rentouttavaa perjantai-iltaa lukijani! :)

Vahteristonemäntä

2 kommenttia:

  1. Meillä on lapsi, jolla on vaativa persoonallisuus ja kovasti temperamenttia, mutta tuollaiset lyömiset on kyllä ihan tyystin nyhdetty pois pitkäjänteisellä jäähypenkki-yms,sanktiomenetelmälä. On loppunut alkuunsa. Huutokohtaukset bussissa jne. ovat olleet meidän arkipäivää, mutta nyt kun poika on 6v, täyttää 7v pian, ekaluokalainen,alkaa johdonmukainen ja rutiinien varaan perustuva kasvatus tuottaa hedelmää. Olen huomannut, että vaativan lapsen kanssa rutiinit ovat aa ja oo, johdonmukaisuus, tiukat rajat, kannustaminen ja sanktiot...siinä kivijalka.Jos jotain uhkaa, se täytyy pitää. Huutaminen vain hankaloittaa asiaa, aina pitäisi pystyä selittämään lapselle tiukasti mutta lempeästi asiat, perustella. Mutta lässyttäminen ei auta, lapset vaistoavat "nössön vanhemman" ja käyttävät surutta hyväksi.

    Jos tiedät tekeväsi kaiken oikein ja tunnet lapsesi hyvin, kyllä se joskus alkaa helpottaa. Meillä on aika ihana ekaluokkalainen, vaikka kaikenlaista tämäkin syksy on tuonut tullessaan, kun koulun alku on ollut niin jännää...olemme siis saaneet selvitellä riitoja ja pulmatilanteita, mutta kuitenkin tuohon aikaan verrattuna, jota kirjoituksessasi kuvata, on helpompaa. Meillä onneksi on neljästä vain yksi tällainen raivopää, muut on olleet tosi kilttejä ja kuuliaisia, vaikak heilläkin on toki noramaalit uhmat yms. olleet. Sinun kuvaamasi ei minusta ole täysin "normaalia" enää 5-vuotiaalla varsinkaan. Mutta oliko niin että hän on erityislapsi? Voisi olla jotain neurologistakin?

    Tsemppiä ja pintää pinnaa sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvästä kommentista :)

      Kiva kuulla, että kasvatus on lopulta tuottanut hedelmää. Sitä välillä väkisinkin epäilee, että onko tästä kaikesta lopulta hyötyä. Jäähykään kun ei oikein tunnu tehoavan. Karkkipäivän poistaminen tuntuu olevan tehokkaampi keino (isoveikalla).

      Tämä postauksessa kuvaamani lapsi täytti heinäkuussa 2 vuotta eli osa käytöksestä menee vielä ikäkausiuhman piikkiin. Mutta juuri sitä siis aloin miettimään, että onko hänkin erityislapsi kuten isoveljensä (se pian 5-vuotias). Ainakin hän on samalla lailla herkkä äänille. Aika näyttää.

      Poista

Kommentti sinulta kivalta tuntuisi, anonyyminäkin onnistuisi! :)